Sampolan kirjaston teoksen kunnia-asemassa ovat kirjainmerkit, pois normaalista yhteydestään valmiiksi kirjoitettuna tekstinä. Kirjaimet ovat muodoiltaan käytännöllisen kauniita. Ajatus siitä, että koko kirjaston sisältö, kaikki ne kirjojen sisältämät tiedot ja tarinat on merkitty muistiin käyttämällä maksimissaan kahtakymmentäyhdeksää kirjainmerkkiä, vain eri järjestyksissä, tuntui huikealta.

 

Pystyäkseen tuottamaan ymmärrettävää kieltä, kirjaimet tulee saada oikeaan järjestykseen, kirjoittamisessa on sääntönsä ja järjestyksensä, niin kuin pitsin nypläyksessä on omansa, jotta saataisiin aikaiseksi valmista pitsiä. Teoksen hiekkapuhallettujen kirjainten rypäs tuottaa etäisen mielikuvan avautuvista pitsiverhoista.

 

Verhot avautuvat, samoin kuin kieli avautuu lapselle. Ensin kirjojen sivut muodostavat kirjainten muodostaman selkeytymättömän massan, pikkuhiljaa rivit tulevat esiin, pieni lapsi alkaa ”kirjoittaa” kirjainten kaltaisia merkkejä riviin. Seuraavaksi opitaan erottamaan kirjaimet toisistaan, ne saavat identiteetin. Teoksessa kirjaimet irtautuvat toisistaan tulevat selkeiksi omiksi merkeikseen, esittämään omaa tärkeää symboli tehtäväänsä. Lapsi oppii kirjainten merkitykset ja sen kautta lukemaan; avautuu uusi maailma; kirjojen, tiedon ja tarinoiden maailma, jossa kirjastolla on paljon annettavaa