Sain kutsun pitämään näyttelyä jo muutama vuosi sitten, mutta kuten kaikki tietävät, viime vuodet ovat olleet melkoista myllerrystä, ja siksi näyttelyä siirrettiin eteenpäin. Tänä kuluneena aikana ajatukset teosteni takana ovat tietenkin eläneet kaiken muun muuttuessa, mutta onneksi iso näyttelytila soveltuu hyvin erilaistenkin teosten esittelyyn.

Lehtimetallit materiaalina tulivat teoksiini ikkunoihin suunnittelemieni julkisten teosten myötä. Ikkunoissa minua kiinnosti miten valon muuttuminen, niin vuorokauden kuin vuodenaikaankin nähden, muutti teoksen olemusta ja halusin saman vaikutuksen myös maalauksiini. Kun kokonainen teos on toteutettu näin metalli mielestäni, rauhoittuu omaan olemukseensa olematta pelkkä koristeellinen lisä. Kultaiset pinnat ovat myös kokemukseni mukaan jollainlailla kohottavia, ne ovat minulle kuin auringonpaistetta.

 

En yleensä tee luonnoksia lainkaan, vaan ryhdyn työhön joku idea teoksesta mielessäni. Joskus teos ottaa vallan ja lähtee viemään minua täysin eri suuntaan. En myöskään kuuntele musiikkia työskennellessäni, vaan annan päänsisäisten ajatusten, ideoiden ja muistojen temmeltää mielessäni vapaasti. Näyttelyn työprosessin aikana mieleeni on noussut eräs teinivuosieni suosikkirunoistani: Eino Leinon ”Auringon hyvästijättö” kokoelmasta Helkavirsiä 2. Nykyään koen runon tietenkin täysin eri tavoin kuin vuosikymmeniä sitten; siinä missä teininä ajattelin runon kertomukseksi dramaattisesta rakkaussuhteesta, tänä päivänä tulkitsen sen käsittelevän enemmänkin luontosuhdettamme, ekokatastrofeja sekä suhteestamme johonkin sellaiseen jumalaiseen, jota emme ihmiskuntana ole ymmärtäneet kunnioittaa.

 

Teoksillani haluaisin välittää ihmisille tunnelman auringon lämmittämästä onnellisesta olotilasta, mutta samalla muistuttaa elämämme katoavaisuudesta. Kuvissani esiintyy monesti vesi- ja valoelementit. Minua kiehtoo niiden välttämättömyys elämänsynnyn ja -ylläpidon kannalta, mutta myös niiden tuhovoima.

 

Teoksiin on vaikuttanut myös Ranskan työskentelyresidenssieni aikaiset katastrofit. Marseillen kupeessa sijaitseva luonnonsuojelualue tuhopoltettiin; tuli miltei nieli aubagnelaisen kylän, jossa asuimme. Pariisin Cité Internationale des Artsin kaudella Seine tulvi kaduille, ja Notre-Dame, jonka torneja olin päivittäin katsellut ikkunastani, paloi pian palattuani takaisin Suomeen.

 

Pyrin siihen, että kuva viestii itsenäisesti katsojalle visuaalisin keinoin, eikä niille ole olemassa yhtä oikeaa tulkintaa. Ne eivät kuvita Leinon runoa – pikemminkin teokset ovat tuoneet mieleeni säkeitä runosta. Haluan vietellä katsojaa kauneudella pysähtymään teosten äärelle, ja antaa niiden nostaa ajatuksia tai tunteita, jotka meillä jokaisella ovat yksilöllisiä. Aistimus teoksesta on minulle merkityksellisempää kuin analyysi siitä.